Kynttilät palavat leirikirkon hämärässä. On ihan hiljaista. Joku selaa laulukirjan sivuja, joku tuijottaa kynttilän liekkiä pohtiva ilme kasvoillaan. Viikon ajan tänne, samaan paikkaan, on kokoonnuttu joka ilta. Nyt on esillä viimeinen kerta tällä porukalla. Katselen kynttilän himmeässä valossa ympärillä olevia kasvoja ja huokaisen hiljaa: Taivaan Isä siunaa näiden nuorten polku, minne ikinä se viekin. Ole heidän kanssaan matkan jokaisella askeleella.
Istumme päiväkahvipöydässä iltapäiväauringon luodessa säteitään ikkunasta sisään. Juttelemme monenlaista, elämän kivut ja ilot ovat läsnä keskustelussa. Ennen lähtöäni rukoilemme yhdessä ja luen Raamatusta psalmin. Rukoilemme. Lähtiessäni näen kyynelkarpaloiden valuvan uurteisilla poskilla katsellessani palavaa kynttilän liekki.
Kirkossa on aivan hiljaista. Mustiin pukeutunut saattojoukko on hiljentynyt valkoisen arkun ääreen suremaan rakasta ihmistä. On tullut viimeisten jäähyväisten aika.
Kyyneleet kimmeltävät, tilanteeseen ei ole sanoja. Kaikki turhat lauseet ovat kadonneet, esillä on vain tämä hetki, tämä suru, tämä pohjaton kaipaus. Alttarikynttilöitä katsellessa huokaisen ylöspäin: Jumala, anna sinä toivoasi ja lohdutustasi siihen, että vaikka nyt tie näyttäisi peittyvän kyyneliin, vaikka toivoa ei näyttäisi olevan ollenkaan, niin Sinä kannat. Auta ottamaan jokainen tuleva päivä Sinun kädestäsi.
Herra, Kiitos, että sinä olet maailman valo. Kiitos, että kannat meitä kaikkina päivinä lapsuudesta vanhuuteen saakka ja vielä senkin jälkeen. Auta meitä seuraamaan sinua. Johdata meitä. Aamen.
Leena-Susanna Mikkonen Kesälahden kappeliseurakunnan kappalainen
On tullut viimeisten jäähyväisten aika.