Kolumni: Tänne mä syntyä sain

Isäni Toivo (Topi) Kosonen työskenteli 1940 – 50-luvuilla Punkaharjun vanhan aseman asemamiehenä. Kerran Helsingin junasta jäi laiturille seisoskelemaan kaksi nuorta naista. Isä tiedusteli heiltä, voisiko olla jotenkin avuksi.

Naiset kertoivat tulleensa ensimmäistä kertaa lomalle Punkaharjulle ja halusivat tietää, mihin kannattaisi aluksi mennä. Topi tokaisi: ”No, menkää nyt vaikka tuohon aseman viereiseen punaiseen taloon, kotiini. Selma kiehauttaa meille kahvit, tulen itse kohta perässä, kun laitan ensin aseman ovet kiinni.”

Kahvittelu ja jutustelu johti lopulta tuloksiin, joista merkittävin on tämän jutun kirjoittaja! Topi ja Selma nimittäin sopivat, että nämä naiset tulisivat seuraavana kesänä uudestaan Punkaharjulle ja voisivat majoittua heille. Näin myös tapahtui.

Äitini kertoi minulle: ”Naiset saapuivat sovitusti kesällä 1948 ja saivat kammarimme makuuhuoneekseen. Miun pit männä aittaan nukkumaan, ja sinnehä se Topikii kyöhnäyty miu perästä. Ja siitähä sie sitte rupesitkii tulemaa!”

Minä ilmestyin vuonna 1949 vanhojen vanhempieni (40-vuotiaita) iltatähdeksi. Syntymäpäivääni, helmikuun 14. päivää, alettiin sittemmin juhlia ystävänpäivänä. Minun historiaani se sopii mainiosti, sillä isäni aloitteesta syntynyt spontaani ystävystyminen ennestään tuiki tuntemattomien ihmisten kanssa lienee ollut välttämätön inhimillinen edellytys sille, että yleensä sain syntyä.

Valitettavasti minulla ei ollut yhteystietoja, jotta olisin voinut käydä kiittämässä omalta osaltaan syntymääni ”syyllisiä” helsinkiläisneitosia!

Teologina olen pohtinut, onko syntymiseni sattumaa vai johdatusta, erehdystä vaiko Jonkun Suuremman suunnittelemaa.

Olen päätynyt jälkimmäisten vaihtoehtojen kannalle!

En päivääkään vaihtaisi pois-laulussa todetaan osuvasti: ”Se lahjoista suurin on mun kohdallain, kun tänne mä syntyä sain.”

Kaikki eivät nimittäin saa edes syntyä. Elämä voi päättyä ennen alkamistaan. Tulee keskenmenoja, raskauden keskeyttämisiä, onnettomuuksissa tai sairauden vuoksi kuolemista jo ennen syntymää. Oma vanhin tyttäreni menehtyi 30-vuotiaana odottaessaan kaksosia, joiden elämä samalla päättyi ennen kuin pääsi edes alkamaan.

Neljäsosa pariskunnista, jotka haluaisivat lapsia, eivät niitä saa – kehittyneistä hedelmöityshoidoistakin huolimatta. Tahaton lapsettomuus on yleisempää kuin aavistamme. Elämä on ihme. Ihmetelkäämme!

Tätäkin juttua lukevat ovat kokeneet ainakin kaksi ihmettä: 1) saaneet syntyä 2) ovat yhä hengissä.

”Saan olla niin paljosta kiitollinen, kunhan vain osoittaa muistaisin sen… Sen tiedän: oon luotu mä näin elämään uneen kun painan pään. ”

Veli-Matti Kosonen

P unkaharjulaisen asemamiehen poika ja imatralainen teologi

Kommentoi

Palvelut

Ruokapaikka