Historian ja harjujen huminaa Raikuussa – muistoja ja jäänteitä kivikaudesta Salpalinjaan. Harjuluonto hellii aisteja.

Kuvittele alue, jonka ihmiset valitsivat aurinkoisten hiekkarantojen houkuttamana asuinpaikakseen jo 6000 vuotta sitten. Sen jälkeen sama alue on ollut ainakin

Raikuunkankailta löytyy vaelluksiin sopivia upeita harjuja ja niiden väliin jääviä suppia. Rinteet kasvavat pääosin eri ikäistä mäntymetsää.

Jari Silvennoinen

Kuvittele alue, jonka ihmiset valitsivat aurinkoisten hiekkarantojen houkuttamana asuinpaikakseen jo 6000 vuotta sitten. Sen jälkeen sama alue on ollut ainakin kolmessa sodassa kriittinen paikka, johon on kaivettu hiki hatussa juoksuhautoja ja rintamavarustuksia. Jäänteitä näkyy runsain määrin.

Sitten vielä hulppeat harjut metsineen ja historiakerrostumineen tarjoavat patikoijalle hiljentäviä luontoelämyksiä. Ei tarvitse kuvitella. Menee vain Kerimäelle, Raikuunkankaille.

Raikuunkankaat ovat osa pitkää harjumuodostelmaa, joka alkaa Puruveden rannalta Kulhankankaalta ja yltää Pistalanharjun pohjoispäähän Paasveden rannoille. Harjujanan katkaisee välillä Ängervöisen järvi.

Raikuunkankailta tavoittaa vielä vanhaakin metsää. Kilpikaarnaisten mäntyjen kupeessa oleva naava kertoo ilman puhtaudesta.

Raikuun alueelta löytyy historian kerrostumia pitkältä ajalta.

– Martinniemessä on laaja, vuosituhansia käytössä ollut asuinpaikka, jonka vanhimmat löydöt lienevät noin 6000 vuoden takaa, kertoo arkeologitutkija Martti Koponen Savonlinnan maakuntamuseosta.

Vuonna 1998 kaivettiin esiin muun muassa noin 100 neliömetrin talomaisen rakennuksen pohja, jossa on ollut oviaukko molemmissa päissä ja kaksi tulisijaa.

Pienellä kalliolla Martinlammen rannalla on varhaismetallikautinen, noin 2000 - 4000 vuoden takainen kivistä kasattu hautaröykkiö, lapinraunio.

Osalla kivikautisista kohteista on Kerimäki-seuran perinnereittiin kuuluvat opasteet.

Osalla kivikautisista kohteista on Kerimäki-seuran perinnereittiin kuuluvat opasteet.

Puruveden ja Oriveden välinen kapeahko kannas on ollut tärkeä paikka monissa sodissa itään ja länteen päin. Taisteltu ei ole, mutta varustuksia on tehty paljon.

– Kannaksella lienee ollut vartiopaikka ja jonkunlainen linnake jo 1780-luvun lopulla ns. Kustaan sodan aikaan, mutta siitä ei ole löydetty jäänteitä.

Kanava kapean kannaksen poikki lienee kaivettu 1700-luvulla, ja 1858-1859 kanavaa perattiin.

Kanavan itäpuolen taisteluhaudat ovat venäläisten yli sata vuotta sitten kaivattamia. Maanomistaja Tornator Oy on tehnyt tänä keväänä alueella laajoja hakkuita.

Ensimmäisen maailmansodan puhjetessa Suomi oli vielä osa Venäjän keisarikuntaa. Venäjä varautui Saksan hyökkäykseen linnoittamalla Suomen rannikoita ja sisämaata Pietarin suojaksi. Linnoitustöissä on arveltu olleen jopa 30 000 miestä.

Työvoimaa olikin Koposen mukaan helppo saada, koska Suomen miehet oli vapautettu asepalveluksesta Venäjän armeijassa eikä palkkakaan ollut kovin huono.

Lapiot heiluivat tuolloin myös Kerimäellä, Raikuun kanavan itärannalla. Kannas tarjosi luontaisen paikan hidastaa mahdollista hyökkäystä.

Taistelu- ja yhdyshautaa sekä korsujen paikkoja onkin jäljellä kilometreittäin Martinniemessä ja pitkin kanavan itärannan harjanteita. Ajalle ominaisten kulmittaisesti polveilevien taisteluhautojen päätorjuntasuunta on länsi, kanava.

– Raikuussakin työvoimaksi lienee palkattu paikallisia miehiä, mutta hyvä palkka ja työttömyys vetivät puoleensa kauempaakin. Töitä suunnittelivat ja johtivat venäläiset upseerit. Venäläiset olivat yleensä majoittuneet johonkin lähiseudun taloon ja kerrotaan, että Kumpurannassa oli parakki heidän käytössään, toteaa Koponen.

Savonlinnassa on muuallakin ensimmäisen maailmansodan aikaisia varustuksia: Savonrannalla Säimenessä ja Vuokalanvirran eteläpuolella, Punkaharjulla, Oravissa ja Tappuvirrassa, keskustan länsipuolella Laitaatsillassa sekä Kallislahden ja Pihlajalahden välillä.

Kannas tarjosi luontaisen paikan hidastaa mahdollista hyökkäystä.

Toisen maailmansodan aikana linnoitettiin kanavan länsirantaa. Raikuu oli yksi III Armeijakunnan painopistesuunta välirauhan aikaisessa linnoittamisessa.

Maakuntatutkija Jorma Hytösen mukaan ensimmäisessä vaiheessa loppuvuodesta 1940 piti rakentaa hyökkäysvaunuesteet muun muassa Raikuun kannakselle.

– Elokuun lopussa 1940 Raikuussa oli valmisteltu kanavalta noin kuuden kilometrinpäässä olevaa kivenottopaikkaa, mutta koneiden puutteen vuoksi kivet olivat irrottamatta. Kuljettaessa kuusi kilometriä vanhaa tietä päädytään Ukonmäen louhokselle, jossa kiviestetöiden jäljet ovat edelleen nähtävissä. Ilmeisesti tämäkin kallio oli kiilleliusketta, jonka geologit olivat hylänneet estekiveksi sopimattomana, koska se halkesi vain määrättyyn suuntaan.

Tästä johtuen huonolaatuinen kallio oli vähintään osasyynä Raikuun kanavan varrelle rakennettuun muurimaiseen hyökkäysvaunuesteeseen, jossa kivien ei tarvinnut olla määrätyn kokoisia.

Muurimaiseen esteeseen kuljetettiin kiviä autoilla Ukonmäestä ja hevosilla jäätä pitkin Vartiosaaresta.

Raikuussa työskenteli Hytösen mukaan sekä Linnoitustoimiston kirjoissa olevaa siviilityövoimaa (Työryhmä 733, muuttui 1.1.1941 Tr. 336:ksi), että tamperelainen urakoitsija Rakennustoimisto Tähtinen & Sola Oy, joka vastasi betonikorsujen rakentamisesta, mutta myös kiviestetyöstä. Urakoitsijoita jouduttiin palkkaamaan, koska työ ei edennyt tarpeeksi nopeasti Linnoitustoimiston työryhmien kautta.

Eniten betonikorsuja ennätettiin rakentaa urakoitsijoiden voimin Kerimäen Raikuuseen ja Puumalan kirkonkylään.

Linnoitustoimiston työryhmien ja urakoitsijoiden voimin Raikuuseen oli kesäkuuhun 1941 mennessä valmistunut osin puutteellisina yhdeksän betonikorsua.

Jatkosodan alussa Linnoitustoimisto muuttui Linnoitusosastoksi, joka vastasi uusien puolustuslinjojen rakentamista idässä. Välirauhan aikaista pääpuolustuslinjaa ei tyystin unohdettu, vaan sen huoltoa varten perustettiin erillinen toimisto. Linjaa ylläpidettiin mm. hermotoipilaskomppanioilla, jollainen työskenteli myös Raikuussa.

Vuonna 1944, kun linnoitusrakennuskomppaniat ja -pataljoonat ryhtyivät laittamaan Salpalinjaa kuntoon, niin tunnelin 51 tulenjohtopaikka betonoitiin jatkosodan aikana kehitetyllä linnoitustekniikalla – vastaavaa käytettiin Jorma Hytösen mukaan ainakin Karhumäessä Äänisen pohjoispuolella. Suurhyökkäyksen aikaan liittyy myös Raikuussa 23.7.1944 tehdyt panssarikauhukokeet, joiden paikasta ei tosin ole tarkempaan tietoa.

Kahdenlaista muuria. Kivimuuri kuuluu Salpalinjan rakenteisiin, puupinot Tornatorin hakkuusatoon.

Betonikorsulinjaan liittyivät oleellisesti sekä kenttälinnoitettu – ja keskeneräiseksi jäänyt – etuasema eli Tervolammen linja kanavan pohjoispuolella, sekä myös Uunraunion mörssäriasemat, joista yksi valmistui välirauhan aikana, ja loput muutettuina jatkosodan loppupuolella. Salpalinjaa ei tarvittu tositoimissa, mutta pelotteena se toimi.

Harjuilla tehdään myös hakkuita

Raikuunkankaan upeilla harjuilla saa vaeltaa jokamiehenoikeudella, mutta kulkija voi varautua myös maisemaa muuttaviin hakkuujälkiin. Maanomistaja Tornator Oy:lle harjut ovat metsätalousmaata, jolta puuta on korjattu tänäkin vuonna yli 30 hehtaarin alalta.

Tornatorin ympäristöpäällikkö Heikki Myöhäsen mukaan valtaosa hakkuusta on tehty nyt normaalia tiheämpänä siemenpuuhakkuuna, joka säilyttää maiseman metsäisenä hakkuun jälkeenkin.

– Juurikäävän ja tervasroson takia joka paikassa siemenpuumenetelmää ei voitu käyttää. Uudistusalueille kuitenkin viljellään uusi metsä mahdollisimman nopeasti eli maiseman muutos ei jää pysyväksi, sanoo Myöhänen.

– Harvennuksilla puolestaan on pelkästään maisemaa ja virkistyskäyttöä parantava vaikutus pitkällä aikavälillä.

Kankailta voi löytää muhkean jäkäläesiintymän.

Vesistöjen suojavyöhykkeet ja monimuotoisuudelle arvokkaat elinympäristöt on jätetty kokonaan käsittelemättä.

Sotahistoriallisten kaivantojen sekä muiden kiinteiden muinaisjäännösten säilymisen kannalta puiden poisto niiden päältä ja ympäriltä on Myöhäsen mukaan aina suositeltavaa.

Muinaismuistolain puolesta hakkuille ei ole estettä, kunhan muinaisjäännöksiä ei vahingoiteta.

Kommentoi