Laukansaaressa Savonlinnantien piennarta koristaa yksinäinen uhripetäjä. Mikäli vanha mänty osaisi puhua, olisi sillä lukuisia tarinoita kerrottavanaan. – Olen kuullut, että puu
Laukansaaressa Savonlinnantien piennarta koristaa yksinäinen uhripetäjä. Mikäli vanha mänty osaisi puhua, olisi sillä lukuisia tarinoita kerrottavanaan.
– Olen kuullut, että puu olisi 360 vuotta vanha. Itse olen asunut Punkaharjulla kuitenkin vakituisesti 60-luvulta lähtien, joten tulisi sille reilusti yli 400 vuotta ikää, kertoo Pirkko Silvennoinen.
Silvennoinen asustaa uhripetäjän naapurissa ja on tullut puun ja sen menneisyyden kanssa tutuksi vuosien aikana.
Autoilijat usein viuhahtavat puun ohi, mutta osa pysähtyy myös ihmettelemään ja halaamaan puuta. Uhripetäjään liittyykin monia tarinoita, mukaan lukien myyttinen syntytarina. Silvennoinen kuuli syntytarinan aikoinaan appivanhemmiltaan.
– Aikoinaan pellolla viljeltiin, mutta yhtäkkiä sieltä pistikin männynvarsi esiin. Mänty oli ilmestynyt viemään voimaa viljalta. Se yritettiin tietenkin kaataa, mies alkoi kirveellä kaataa puuta. Puun henki kuitenkin sanoi miehelle, että ”Jos minut kaadat, kuolet”.
Uhripuiden takaa paljastuukin monia menneen maailman uskomuksia ja tarinoita. Metsämuseo Luston metsäkulttuuriasiantuntijan Reetta Karhunkorvan mukaan uhripuihin liittyi tavallisesti uskomus siitä, että niiden kaatajaa taikka häpäisijää kohtaisi onnettomuus.
Uskomus on ollut monen uhripetäjän pelastus.
– Uskomus on osaltaan säilyttänyt tunnettuja uhripuita, vaikka kirkko aikoinaan hävittikin niitä, Karhunkorva kertoo.
”Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto”, kuten vanha sanonta muistuttaa. Talojen pihassa sijainneita talolle, suvulle ja perheelle tärkeitä pyhiä puita ei saanut kaataa. Luonnolle uhraamisen taustalla oli monia vaikuttimia. Uhriksi saattoi päätyä kodin tuotteita, kuten ensimmäinen osa viljasta taikka maidosta.
– Luontoa pyrittiin ”hyvittelemään”, saamaan se suosiolliseksi, antamaan antimiaan ja takaamaan myöskin luonnon oma menestys ja onni. Se oli tärkeää, sillä ihminen oli luonnosta ja sen antimista täysin riippuvainen, Karhunkorva havainnollistaa.
Laukansaaren uhripetäjää on myös saatettu aikoinaan hyvitellä.
– Vanhat lähiympäristöstä jo poistuneet ihmiset ovat kertoneet, että puun luokse olisi viety ruokaakin, Silvennoinen muistelee.
Uhripuita tunnetaan monilla nimillä. Niitä on kutsuttu niin elätti-, lyylitys-, palvonta-, pitämys- kuin hiisipuiksikin. Puut ovat tavallisesti hyvin iäkkäitä.
– Uhripuut taitavat usein olla vähintään 1800-luvulta säilyneitä. Männyt voivat olla hyvin pitkäikäisiä. Pohjois-Suomesta on löytynyt 800-vuotias mänty, tosin se ei välttämättä ole uhripetäjä, Karhunkorva huomauttaa.
Laukansaaren vanha pitämyspuu ei ole välttynyt ajan hampaalta.
Puun latvassa on panta, joka pitää muinaismuistokohteen kaksi latvahaaraa yhdessä.
Panta pitää muinaismuistokohteen kaksi latvahaaraa yhdessä.
– Tuuli repii puuta ja latva on katkennut. Vaijerit pitävät latvoja yhdessä, ettei se halkea enempää, Silvennoinen sanoo.
Laukansaaren iäkkään uhripetäjän juurella on syntynyt uudempiakin tarinoita jaettavaksi tuleville polville.
– Yksi kesätoimittaja halusi tehdä jutun harjusta. Käytiin myös männyn luona. Hän kertoi tietävänsä männyn ja istahti sen juurelle, otti eväitä ja halasi puuta. Hän toivoi lasta. Vuoden päästä oli lapsi sylissä, Silvennoinen paljastaa.
