0

Kilpakosijat on Kulennoisten tämän kevään näytelmä – luvassa on totuttuun tapaan huumoria, hupaisia hahmoja ja mainioita tilanteita

Kulennoisten Nuorisoseuran kyläteatteri harjoittelee Lahtelassa jälleen uutta näytelmää ensi kevääksi. Kilpakosijat on Maiju Lassilan käsikirjoittama ja Pertti Kelkan vuonna 1976 dramatisoima näytelmä.
Kulennoisten näytelmän ohjaa tuttu ohjaaja Raija Meklin. Ensi-ilta on maaliskuun alkupuolella.
Ohjaajan ja näyttelijöiden yhteistyö, hyvä näytelmä ja omanlaisensa miljöö ovat keväästä toiseen tuottaneet näytelmiä, jotka vetävät nuorisoseurantalon salin täyteen väkeä.
Näin voisi kuvitella käyvän tälläkin kertaa, sillä aihepiiri on tuttua ja turvallista: ihmisten väliset suhteet sekä kosinta- ja naimaelämä, jota eivät historian aikakaudet heiluttele.

Tarina alkaa siitä, kun Kaisa Saastamoinen (Liisa Räsänen) jää leskeksi. Sekä isä Heikki (Reino Pajari) että poika Pekka (Aki Värtinen) Sikanen aprikoivat heti naimakauppaa, kun ovat ne maatkin siinä niin somasti vierekkäin. Vaan kummaltakin puuttuu naimalupa, rippikoulu. Ennen kuin se on kaikkien kommervenkkien kautta läpikäyty, on rikasta isäntää naapuripitäjästä onnistanut.
Näyttelijät ohjaajineen lupaavat katsojille huumoria, hupaisia hahmoja ja mainioita, jopa hulvattomia tilanteita.
- Ennennäkemätöntä komiikkaa, sanoo Meklin.

 

Talokas (Reino Pajari) ja hänen poikansa (Aki Värtinen) saavat tuta, että ihmissuhteet voivat olla kimurantteja.

Viime vuosina Lahtelan näyttämöllä on nähty paljon nykyajan tarinoita, mutta tällä kertaa Meklin halusi kokeilla jotain erilaista. Tarinassa sukelletaankin aikaan ennen Suomen itsenäisyyttä, mikä kuuluu puheenparressa ja sanastossa. Esimerkiksi venäläinen painomitta puuta on yhtä kuin 40 naulaa eli 425 grammaa.
– Lassilalla on omintakeinen kirjoitustyyli. Näytelmä on hauska, kun siitä tehdään hauska, sanoo Meklin.
Pekka Kero vahvistaa ohjaajan arvion, että näyttelijöille teksti on aiempia vaikeampi sisäistää.
– Ikääkin on kyllä tullut lisää, vuorosanat eivät mene niin helposti enää päähän, lukkaria näyttelevä Kero hymähtää.
Tehosteäänet tehdään kulisseissa, ei ole puvustajaa eikä maskeeraajaa, mutta ompelija (Helena Kero) on omasta takaa. Leski Saastamoisen kaupittelema härkä, josta katsoja kuulee vain äänen, on tärkeässä roolissa.
– Tämä on myö ite -teatteria, sanoo Kero ja saa talokas Jussi Leskistä näyttelevän Tapio Räsäsen nyökkäämään.
Nykyajalle tyypillinen kiire kuvastuu Meklinin mukaan näytelmän tekemisessäkin. Tarinan on mentävä jouhevasti eteenpäin. Entisvanhaan oli sentään kaksi väliaikaakin.

Näyttelijäporukassa on hyvä henki ja rentoa heittäytymistä.
Ryhmä on hioutunut vuosien saatossa yhteen, ja vastanäyttelijään pystyy luottamaan.
– Jos kämmi tulee, saa toiselta apua ja tukea, vaikka itse siitä onkin päästävä yli jollain tavalla. Esitys jatkuu, kävi miten kävi. Tärkeintä on luottamus ja se, että kuuntelee, mitä toinen sanoo, onhan kyse juonellisesti kulkevasta tarinasta, sanoo Meklin.
Rippikoululaista näyttelevä Ronja Rautanen on porukan kuopus.
– Täällä on mukavia ihmisiä ja hyvä tunnelma. Näytelmäharrastus tuo vaihtelua koulupäivän jälkeen. Saa olla eri maailmassa ja jonkun muun roolissa. Näistä ihmisistä on tullut läheisiä ystäviä eikä tunnu, että olisin ”pieni”.
Uusia, harjoitus- ja esityskauteen sitoutuvia näyttelijöitä kaivattaisiin.
– Saattaa olla, että pääsee hyvään näytelmätiimiin, tuumataan.

 

Lukkarin (Pekka Kero) opissa rippikoululaiset (Ronja Rautanen ja Ritva Nousiainen) sekä talokas (Reino Pajari, oik.) ja hänen poikansa (Aki Värtinen).

Viikon kysymys

Masentaako kaamos?

Näytä tulokset

Loading ... Loading ...