Raikuutakin linnoitettiin – varustukset tehtiin käsivoimin, ainoat työkalut olivat lapio ja käsipora

Puruveden alueen sotamuistomerkit

Lapiot heiluvat, hiki valuu ja sora lentää, kun Kerimäellä kaivetaan taisteluhautaa paikallisen siviiliväestön voimin venäläisen sotaväen valvonnassa.
Eletään tsaarin aikaa ja ensimmäinen maailmansota runtelee Eurooppaa. Raikuussa kaivetaan taisteluhautaa siltä varalta, että Saksa hyökkää Pietariin Suomen kautta.
Saksan mahdollisen maihinnousun varalta Venäjä oli jo aiemmin ryhtynyt linnoittamaan Suomenlahden rannikkoa. Tuloksena oli Pietari Suuren merilinnoituksena tunnettu puolustusvyöhyke, minkä uskottiin estävän Saksan hyökkäyksen Suomenlahden kautta Pietariin.
Suomessa olevan venäläisen armeijakunnan tehtävänä oli torjua myös Pohjanlahdelta Suomen läpi tapahtuva maahyökkäys Pietariin. Suomi olisi puskurialuetta, missä vihollisen etenemistä viivytettäisiin tieurien suunnassa ja hyökkäys pysäytettäisiin Karjalankannaksella Venäjältä saatavien lisävoimien turvin.

Viivytystaistelun tueksi sisämaahan rakennettiin kolme kenttälinnoitettua puolustuslinjaa.
Ensimmäinen eli läntisin ulottui Valtimosta Kuopion kautta Näsijärven vesistölinjalle ja sieltä edelleen etelään.
Enosta alkanut toinen linja sulki Saimaan länsipuolen järvikannakset Joensuussa, Kerimäellä, Savonlinnassa, Juvalla, Sulkavalla ja Puumalassa. Ristiinasta linja jatkui kaksihaaraisena Suomenlahden rannikolle.
Kolmas puolustuslinja oli Viipurin ja Laatokan välisellä alueella. Osin tämä satavuotias linnoitusjärjestelmä jäi keskeneräiseksi, koska venäläiset sotajoukot joutuivat poistumaan maasta vuoden 1917 loppupuolella.

Varustukset tehtiin käsivoimin. Ainoat työkalut olivat lapio, jolla kaivettiin maata sekä käsipora ja leka, joilla louhittiin kalliota.
Työvoima oli pääosin paikallista palkattua väkeä, mutta lisävoimaa näille salaisille työmaille tuotiin myös sotatilalakiin perustuvilla pakko-otoilla. Työttömyyden ja nälän riivaamassa maassa linnoitustyöt antoivat leivän erityisesti maaseudun väestölle.
Suomella ei tuolloin ollut omaa sotaväkeä, joten työvoimaa saatiin varsin hyvin. Venäläiset eivät kaivaneet, he suunnittelivat, valvoivat ja johtivat linnoittamista.
Kerrotaan, että suomalaisilla oli joskus tapana hiukan lintsata työstä lahjomalla venäläisiä viinalla, mutta varmaankaan näin ei tehty Kerimäellä, eihän…

 Linnoitustyömaiden läheisyyteen syntyi leirialueita, joilla oli majoitusparakkeja, hevostalleja ja talousrakennuksia. Osa sotilaista ja työmiehistä voitiin majoittaa lähitaloihin ja niiden ulkorakennuksiin.
Tilapäismajoitukseen käytettiin myös telttoja ja maakuoppaparakkeja. Linnoituspaikkakunnat, kuten Kerimäkikin, joutuivat asettamaan erityiset majoituslautakunnat järjestämään majoitusta ja muonitusta venäläisille sotilaille ja työläisille.
Savonlinnan seudulla näitä satavuotiaita vesistökapeikkoihin ja korkeille maastonkohdille kaivettuja vallivanhuksia on edelleen näkyvissä maastossa.

Museovirasto on inventoinut nämä varustukset ja ne ovat muinaismuistolain (295/63) suojelemia eräänlaisia ensimmäisen maailmansodan muistomerkkejä.
Säämingissä linnoitettiin seitsemän kilometriä leveä Kallislahden ja Pihlajalahden välinen kannas.
Koko kannaksen sulkenut puolustuslinja muodostuu useista kymmenistä erillisistä taisteluhaudoista, yhdyshaudoista ja korsuista, joita on kaivettu Savonlinnasta Sulkavalle menevän tien tuntumaan.
Vesistökapeikkoja linnoitettiin myös Laitaatsillassa ja Oravin Tappuvirralla. Savonrannan suunnalla tehtiin kaivantoja Lapinjärven Raiskionniemen ja Oriniemen alueille.

Kerimäellä linnoitettiin Raikuun kanavan itäpuolen harjannetta Vallimäellä.  Hyvin säilyneitä, vieläkin noin 1,5-2 m syviä kaivantoja löytyy Raikuunkankaan eteläpuolella Martinniemen alueella sekä Härkälammen länsipuolen ylätasanteella.
Nämä varustukset paikannettiin oheiseen karttaan kävelemällä GPS-laitteen kanssa kaivannon pohjalla. Karttaan ne on merkitty punaisella viivalla, jonka syheröinen osa on ampumapaikoin varustettua taisteluhautaa, torjuntasuunta länteen.
Raikuu on sotahistoriallisesti ainutlaatuinen kolmen sodan linnoitusalue. Aluetta varusteltiin ensimmäisen kerran jo Kustaan sodan aikana 1788 – 1790.
Tämä suurten selkävesien, Oriveden ja Puruveden välinen kannas on ollut vuosisatojen ajan tärkeä kulkuväylä ja puolustusasema. Vain torjuntasuunnat ovat muuttuneet.
Kanavan ja vesistölinjan länsirannalla on vahvasti kantalinnoitettu Salpa-asema, jonka torjuntasuunta on itään ja toisella puolella Pietarin suojavallit torjuntasuunta länteen. Yhteistä näille puolustusasemille on, että kumpaakaan ei sitten loppujen lopuksi tarvittu.

 

Kirjoitussarja Puruvedelle
Kirjoittaja on savonlinnalaissyntyinen, Jyväskylässä asuva ekonomi ja reservin majuri, joka tutkii sotahistoriaa harrastuksenaan.
Tämän tekstin lähteet: Matti K. Hyvärinen: Kuninkaat käskivät – Isänmaa kutsui, Savonlinnan seudun sotamuistomerkit linnavuorista veteraanien perintöön (2015), John Lagerstedt: Ensimmäisen maailmansodan maalinnoitteet sotilaskäytöstä suojelukohteiksi Suomessa (HY 2008), Koponen Martti – Poutiainen Hannu: Historiallisen ajan puolustusvarustuksia Etelä-Savossa (Mikkelin läänin liitto 1993)
Matti Hyvärinen toimittaa Puruvesi-lahdelle kirjoitussarjaa seudun sotamuistomerkeistä. Sarjan aiemmat osaa ovat ilmestyneet vuonna 2016: 28.1., 25.2., 17.3., 28.4., 12.5., 2.6. ja 28.7, 15.9., 20.10. ja 8.12.

Viikon kysymys

Puruveden seudulla järjestetään joulun alla kymmeniä Kauneimmat joululaulut -tilaisuuksia - aiotko osallistua?

Näytä tulokset

Loading ... Loading ...