0

Kun vanha suola janottaa

Vanhempani olivat aikoinaan hyvin liikkuvaista sorttia. Isäni oli myymälänhoitajana SOK:n organisaatiossa, minkä johdosta vaihdoimme paikkakuntaa suhteellisen usein.
Ennen 7-vuotissynttäreitäni ehdimme asua Ikaalisissa, Kokkolassa, Lauritsalassa, Kaukaalla ja Parikkalassa. Punkasalmelle kuitenkin muutimme niin, että aloitin värikkään ja pitkän koulutaipaleeni Punkasalmen kansakoulun ensimmäisellä luokalla 1958.

Isäni muuttovimma rauhoittui onnekseni sen verran, että kävin kaikki sen aikaisen kansakoulun alaluokat 1-4 samaisessa Punkasalmen koulussa. Keväällä 1962 isäni sai hyvän työpaikan Helsingistä ja niinhän se oli taas muutto edessä. Itse en olisi halunnut muuttaa, mutta eihän siinä minun mielipidettäni kysytty.
Ennen varsinaista muuttoa minulla oli kuitenkin edessä matka Helsinkiin oppikoulun pääsykokeisiin. Opettajani Rauha Kosonen toivotti minulle onnea ja kirjoitti papereihini erityismaininnan: ”Ari on erityisen lahjakas runonlausuja.” Niinhän siinä sitten kävi, että tuolla suosituksella ja pääsykokeiden 78 pisteellä pääsin Kruununhaassa toimivaan Helsingin Uuteen Yhteiskouluun, jonka Lucina Hagman oli perustanut 1899.

Vuodet Punkasalmella olivat lapsuuteni onnellisinta aikaa. Asuimme ensin pari vuotta Silopuulla tehtaan vanhassa asuntolassa, jossa asui muitakin lapsiperheitä, joten leikkikavereista ei ollut pulaa. Silopuuhan sijaitsi suunnilleen nykyisen Metsä Groupin vaneritehtaan paikalla.
Toimintansa lopettanut Silopuun tehdas muodosti minulle ja sen aikaisille kavereilleni vertaansa vailla olevan leikki- ja seikkailupaikan. Eihän sinne varmasti olisi saanut mennä sisälle, mutta meitähän ei pidätellyt mikään. Ainoastaan höyrylaivan pillin, Punkasalmen sillan avausta vaativa ujellus, lopetti kaikki muut leikit. Alkoi armoton kilpajuoksu kohti siltaa. Jokainen itseään kunnioittava pikkupoika katsoi tarpeelliseksi ja tärkeäksi olla paikalla, kun hinaaja meni Puruvedelle tukkilauttaa hakemaan.
Silopuulta muutimme kahden vuoden jälkeen Punkasalmen keskustaan vihreään hirsitaloon, joka sijaitsi nykyisen osuuskaupan parkkipaikan kohdalla. Pääsin kokeilemaan työelämääkin, kun minut palkattiin Laamasen puutarhalle kitkentätehtäviin.

Ensimmäinen työpäivä oli armottoman kuuma ja uskomattoman pitkä. Ainakin se tuntui siltä. Iltapäivällä, noin kello kolmen maissa, ilmoitinkin sitten puutarhurille, että tämä puutarha-ala ei taida ollakaan minun juttuni. Eihän siinä mikään auttanut. Minulle luettiin lopputili kouraan ja läksin lampsimaan kotia kohti, jonne matkaa oli noin 300 metriä.
Puolessa välissä kotimatkaani oli Vihavaisen Kello-ja kultaliike, jonka ikkunassa huomasin uskomattoman hienon linkkuveitsen. Siinä oli sellainen värikäs intiaanin kuva kahvassa. Kävelin sisään, ilmoitin haluavani näyteikkunan linkkarin ja herutin nyrkissä olleet multaiset kolikot tiskiin. Siinä oli koko tilini. Eihän se ihan riittänyt, mutta kauppias heltyi ja antoi reilun alennuksen. Olin maailman onnellisin linkkuveitsen omistaja.
Ai, että miten nämä jutut sitten liittyvät otsikkoon? Ne liittyvät sillä lailla, että avaudun tässä kirjoituksessa tuntemastani kotiseuturakkaudesta. 50 vuoden jälkeen, vuonna 2012, tein paluun sinne, josta aikoinaan jouduin vastoin tahtoani pois muuttamaan.

Ari Ora
Kirjoittaja on Punkaharjun
Kokoomus ry:n puheenjohtaja.

Viikon kysymys

Masentaako kaamos?

Näytä tulokset

Loading ... Loading ...