0

Yksissä tuumin

Tykkään kovasti sanasta yhdistys. Siitä tulee välittömästi mielikuva yhdessä tekemisestä. Tosin huolestuneena olen seurannut, että yhä harvemmat ymmärtävä mitä se on. Ja vielä harvemmat ovat valmiita siihen.
Tätä todellista yhdessä uurastamista tosiaankin tarvittaisiin tämän päivän Suomessa. Valitettavasti se entisaikana (käsitykseni mukaan) vallinnut yhteisöllinen talkoohenki on haihtumassa savuna ilmaan. Mutta viimeiset hiilet kuitenkin hehkuvat vielä. Nyt vaan pitäisi äkkiä löytää joku puhaltamaan niihin uutta liekkiä.

Jos pohditaan yhdistystoimintaa, voidaan suomalaisesta väestöstä tunnistaa muutamia eri arkkityyppejä. Toinen ääripää ovat ne, jotka eivät koskaan ole valmiita tekemään mitään yhteiseksi hyväksi. Heille tärkeintä on oma etu, muista viis. Toisesta ääripäästä löytyvä tietysti ne ahkerat työmyyrät, jotka ahkeroivat otsa hiessä yhteisen hyvän eteen, eivätkä laske siihen käytettyjä työtunteja.
Sanomattakin on selvää, että työt kasaantuvat jälkimmäisenä mainitulle ääripäälle. Useimmat heistä ottavat vastaan aivan liikaakin tehtäviä. Osa jaksaa ja tekee sen mielellään, mutta toiset hautautuvat työmäärän alle, eivätkä enää jaksa. Ja siinä ei ole mitään moitittavaa.
Jos jokainen tekisi edes hieman, ei kenenkään tarvitsisi tehdä paljon. Tämä pätee niin yhdistystoiminnassa kuin elämässä yleensäkin. Nykyään pyöritään noidankehässä, jossa useimmat katsovat vierestä miten kamala työmäärä tuossakin hommassa, ja ottavat entistä enemmän etäisyyttä näihin hommiin. Ja kun kohta nämä uurastajat eivät enää jaksa, ollaan tilanteessa jossa kukaan ei tee mitään. Käsissä on jälleen yksi uusi pöytälaatikkoyhdistys.

Ja vaikka halua yhdessä tekemiseen löytyisikin, perinteisen ujo ja juro suomalainenhan ei koskaan lähde mukaan mihinkään, jollei erikseen pyydetä. Eikä oikeastaan vielä sittenkään, jos ei puoliväkisin raahata paikan päälle. On jo päätetty ennakkoon että ”Ei ne minua sinne halua”. Sitten kun kysytään mukaan, niin aina löytyy hyvä tekosyy jättää tulematta. Jos joku löytää syyn tähän, on hänellä käsissään yhdistystoiminnan viisasten kivi.
Tämän päivän trendin mukaan yhdistys- ja seuratoiminta muuttuu entistä enemmän palveluliiketoiminnan kaltaiseksi. Isoin osa ihmisistä ei enää ole valmis talkootyöhön, vaan yhdistyksiltä halutaan vain ostaa valmis lopputuote. Ja sitten kritisoidaan hintaa ja laatua. Suomalainenhan valittaa, jos ei muuten, niin ainakin sitten periaatteesta.
Etenkin pienillä paikkakunnilla yhdistystoiminnan olisi aika nostaa päätään entistä enemmän. Kerimäen suunnallakin avauksia tämän eteen on jo tehty, ja lähiaikoina nähtäneen mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Karu fakta on, että maaseudun ja kylien elinvoimaisuuden turvaamiseksi ihmisten on todellakin ”noustava sortoa vastan”. Tähän ei riitä se, että huudellaan ja riidellään, nyt tarvitaan oikeaa yhteisöllisyyttä.

Sitä kuulee sanottavan, että vain suomalainen on valmis maksamaan satasen, ettei naapuri saa viittäkymppiä. Elämässä ja yhteiskunnassa on harvoin tilanteita jossa kaikki voittavat. Sen ei pitäisi tarkoittaa sitä, että jos kaikki eivät voi voittaa, kaikkien tulee hävitä. Silti, niin valitettavaa kuin se onkin, tämä tuntuu olevan vallitseva ajatustapa. Nyt tähän ajatusmaailmaan olisi vihdoin aika saada muutosta.

Jesse Härkönen
Kirjoittaja on välivuotta viettävä lentopalloilun moniosaaja Kerimäeltä.

 

Viikon kysymys

Masentaako kaamos?

Näytä tulokset

Loading ... Loading ...