0

Kotiseudulle sokea

Kotiseutu. Se, jota usein rakastetaan. Se, jolle kuitenkin sokeudutaan. Se, jonka merkitys ymmärretään vasta, kun olemme muualla.
Miksi monista asioista kotiseudulla tulee helposti itsestäänselvyyksiä?
Palveluiden olemassa oloa ei huomata ennenkuin niitä ollaan viemässä pois. Sitten noustaan barrikadeille, että ei meiltä saa viedä pois, vaikka kyseistä palvelua ei olisi käyttänytkään tai vasta on valittanut ettei palvelu ole tyydyttävä.
Entä sitten ympäröivä luonto tai upeat maisemat? Emme aina edes näe niitä. Tietysti, kun joka päivä liikkuu upeissa maisemissa, ei aina muista pysähtyä niitä ihastelemaan. Mutta mitä jos ne joku päivä katoaisivat?
Miksi emme muista iloita asioista ja käyttää palveluilta silloin, kun ne meillä vielä ovat?

Kylällä, josta mie tuun, on aikuisväestöllä ja joskus nuoremmallakin polvella ollut tapana kokoontua nimipäiväkahveille kyläläisten voimin ja toivottaa uudet asukkaat rotinoilla tervetulleiksi. Lumien sulamisen jälkeen kyläläiset keräävät yhdessä roskia tienvarsilta ja joulun alla syödään puuroa yhdessä.
Sain kuulla ihasteluja, kun kerroin, että näin meijän kylällä toimitaan. Monet tällaiset ”vanhat” perinteet ovat kuolleet. Onneksi on vielä poikkeuksiakin.
Vaikkei itsekkään aina muista tämän paikan upeutta, olen aina kuitenkin tiedostanut, miten hyvä täällä luonnon keskellä on elää. Vaikkei nyt päätöksenteko kaupungin tasolla ole aina ollut sitä, mitä on toivonut ja pienestä paikkakunnasta johtuen on palvelut kauempana. Mutta siihen tottuu, siis palveluiden kaukaisuuteen.

Kesän aikana olen yrittänyt painaa mieleen ihanimmat paikat ja hetket kotiseudulla. Nauttia upeasta ympäristöstäni.
Upeat kultaiset viljapellot ilta-auringon paisteessa yhdessä viereisellä pellolla käyskentelevien lehmien kanssa on yksi tämän hetken lempimaisemistani. Se kertoo kodista, vaikken maatilan tyttö olekaan.
Tuo maisema on vain hetken vuodessa. Loppukesän kultainen hetki ennen kuin puimurit keräävät kullan pelloilta ja lehmät lähtevät takaisin navetan lämpimään.

Viikonloppuna ensimmäinen muuttokuorma jäi uuteen asuntoon reilun 200 kilometrin päähän kotipelloista. Tulevana viikonloppuna on itse mentävä perässä.
Muuton todellisuus valkeni vasta, kun istuin tyhjien muuttolaatikoiden keskellä oman huoneeni lattialla ja mietin, miten saan mitään niihin mahtumaan. Elämähän on täällä.
Eivät lehmät ja viljapellot mahdu mukaan. Eikä pihan marjapensaat tai metsän eläimet ja tutut lenkkipolut.
Ehkä sitä nyt lähdön hetkellä on tajunnut arvostaa kaikkea, mitä täällä on. Haluan kuitenkin uskoa, että uudella opiskelukaupungillani on tarjota uusia ihania juttuja tänne jäävien tilalle.
Ehkä muutto opettaa myös muistamaan, etteivät asiat ole itsestäänselvyyksiä.
Oona Tynkkynen
Kirjoittaja on
Puruvesi-lehden kesätoimittaja
vielä tänään ja huomenna.

Viikon kysymys

Masentaako kaamos?

Näytä tulokset

Loading ... Loading ...