Karjalaisena Eini Loikkanen osaa näyttää tunteensa. Jos kyynelkin on herkässä, niin on myös nauru. Eini Loikkanen lähti evakkotaipaleelle kaksi kertaa. 1950-luvulla nuori nainen päätyi Enonkoskelle emännäksi.

Sydän on edelleen Lumivaarassa

04.03. 11:13

Laatokan siniset laineet jäävät mieleen.

Enonkoskelainen Eini Loikkanen herkistyy muistellessaan lapsuutensa kesiä. Ajatuksissa ovat monet uintireissut kotirannassa, auringonvalossa hohtavat Karjalan koivut ja lämpimän veden liplatus. Tuo kaikki on niin kaukana, mutta kuitenkin niin lähellä.

– Usein mie Karjalassa käyn, joka päivä. Laitan vain silmät kiinni ja olen jo kotona. Ei Karjala minulle olisi mitään ilman Laatokkaa. Se on kaikki kaikessa.

Loikkanen hymyilee, itkee ja nauraa liikkuessaan muistojensa tikapuilla. Evakolle viime sotien tapahtumat ovat piirtyneet tarkasti mieleen. Muistoissa on kaipausta ja hieman katkeruuttakin. Ei Loikkanen kiellä, etteikö välillä pahalta tuntuisi.

– Ei näistä aina pysty puhumaan. Isäni oli hyvä luonteeltaan ja äitini uskovainen, he sopeutuivat, vaikka vaikeaahan se oli. Mutta minun sydämeni on yhä siellä!

Eini Loikkanen oli 13-vuotias, kun maailmanrauhan tasapaino alkoi järkkyä vuonna 1939. Lumivaarassa, Karjalan kannaksella elämä oli soljunut normaalisti vuodesta toiseen iloineen ja suruineen. Loikkasen kotitila oli Kuhkaan kylässä verrattain suuri, sillä Laatokan rantaviivaakin taloon kuului kolmisen kilometriä. Utusen taloa asui kaksi veljestä perheineen. Lypsykarjan ohella elanto tuli lihakarjan kasvattamisesta.

Pieni tyttö huomasi elämän muuttuneen, kun kodin porraspieleen hommaattiin kirves.

– Siltä varalta, että venäläiset hyökkäävät läheisestä Laatokan Lammasniemestä. Ihmisten puheissa väläyteltiin sotaa. Elämä muuttui epävarmaksi.

Lue lisää 4.3.2010 Puruvesi-lehdestä!